Sotatieteiden dosentti ja kriisinhallintaveteraani Ilmari Käihkö tarkasteli uudessa Kanava-lehdessä ansiokkaasti Suomen nykytilaa Clausewitzin teorioiden kautta: onko maamme sodassa vai ei.

Hän päätyi lopputulemaan, että ainakaan Clausewitz ei määrittelisi tilannettamme sodaksi.

Olen eri mieltä – en Käihkön tulkinnasta Clausewitzin näkemyksestä – vaan siitä, voiko nykyaikaisia konflikteja mitenkään kestävästi analysoida 1800-luvun alun ajattelutavalla.

Sittemmin siitä on muodostunut kultinomainen teos, joka määrittelee monia sodankäynnin käsitteitä – kuten sodan itsensäkin.

En ole tutkija, haluan vain käytännön ajatusten kautta haastaa teoreetikkoja.

OLLAKSEEN SOTA, tilanteen pitää Clausewitzin mielestä edellyttää kahta oleellista elementtiä: se on valtioiden välinen ja se sisältää väkivaltaa.

Hänen aikanaan armeijat marssivat siisteissä riveissä vihollista vastaan värikkäissä univormuissa ja yhteenotot olivat koreografioiltaan tarkasti sovittuja.

Käihkökin muistuttaa, että Clausewitzin kirja on viimeistelemätön ja osin ristiriitainen. Silti siihen vedotaan yhä nykyaikana, joskus jopa kuin Raamatun sanaan.

Kun sotatieteilijä vetoaa siihen, että 200 vuotta sitten elänyt teoreetikko ei näkisi nykytapahtumia valtioiden välisenä – koska sodanjulistuksia ei ole annettu – eikä väkivaltana, voimme olla lopputuloksesta eri mieltä.

Käihkökin toteaa, ettei edes väkivaltaa ole määritelty yksiselitteisesti. Voiko kyberhyökkäys tai infran, kaapelien tai energiatuotannon rikkominen olla väkivaltaa?

Kyllä, ja kaikilla näillä voi vaarantaa sivullisten ihmisten henkiä.

Henkinen väkivalta eli naapurimaan uhkailu, pelottelu, arvoistamme ja teoistamme valehtelu, vainajamuistomerkkien häpäiseminen ja kansalaistemme verkkovainoamisen edistäminen on tulkinnanvaraisempaa.

Nykyisin Suomessa vainoaminen ja henkinen väkivalta on vihdoinkin tunnistettu ja tunnustettu yhdeksi lähimmäisten vahingoittamisen muodoksi, josta annetaan tuomioitakin.

Kun käsityksemme ihmisten välisestä väkivallasta on Clausewitzin ajoista muuttunut, olisiko aika päivittää myös valtiollisen väkivallan ilmenemismuodot?

KOLMAS SOTAA vastaan puhuva clausewitzilaisuus, jonka Käihkö tekstissään nostaa esiin, on vastavuoroisuuden tarve.

Sota olisi ikään kuin virallista vasta silloin, kun toinen osapuoli vastaa väkivaltaan samantasoisella väkivallalla.

Modernit konfliktit ovat usein hyvin epäsymmetrisiä, varsinkin jos osapuolilla on teknologisesti eritasoiset asevoimat. Ohjuksilla iskijä saa vastaansa itsemurhapommittajia.

Sama vastavuoroisuuden puute pätee hybriditoimiinkin: sabotaaseihin voidaan vastata talouspakotteilla tai takavarikoimalla pahantekijävaltion omaisuutta.

Historiassa on myös julistettuja sotia, joissa ei ole käyty juuri lainkaan taisteluita.

Käihkön tekstistä saattoi myös saada käsityksen, että Clausewitzin määrittelyjen mukaan Venäjän 2014 tekemä Krimin valtaus ei ollut sotaa.

Tätä tulkintaa en voi millään hyväksyä.

Jos toisen valtion alueen haltuunotto – vaikka ilman niitä liehuvia lippuja ja tunnuksia – ei ole väkivaltaa tai sotatoimi, en tiedä mikä sitten olisi.

PREUSSILAISTEN 1830-luvun sotateorioiden kriitikot eivät ole Käihkön mielestä kyenneet esittämään parempia teorioita.

Tämä lienee muna vai kana -kysymys: käytäntö voi muuttua ensin ja teoria päivittyä sitten kun tutkijat ehtivät saada muutoksesta tolkkua. Ukrainassa on sodittu 12 vuoden ajan, ja sodankäynti saa sielläkin koko ajan uusia muotoja ja ulottuvuuksia.

Se mitä tutkijoiden pitäisi nyt vakavissaan pohtia, on sodan ja rauhan käsitteiden relevanttius. Toimiiko 1800-lukulainen mustavalkoinen jako enää nyt, kun olemme harmaassa välitilassa?

Ainakaan täyttä rauhaa ei meillä tällä hetkellä ole: Romaniassakin ihmisiä loukkaantui pari päivää sitten venäläisdroonin pudottua kerrostaloon. Jonain päivänä länsimainen sairaala tai hoivakoti voi pimentyä verkkohyökkäyksen takia, ja ruumiita saattaa tulla.

Kaiken kukkuraksi Vladimir Putin on itse todennut Venäjän olevan sodassa länttä vastaan. Clausewitzille tällainen tsaarin ilmoitus olisi ehkä riittänyt näytöksi sodasta.

Ilmari Käihkö kirjoittaa Kanavassa, että täkäläisten sotatilasta puhujien väitteet ovat ”paitsi teoreettisesti puutteellisia, myös Suomen edun vastaisia”.

Omasta mielestäni Suomen etu vaatii realistista tilannekuvaa, ei tilanteen kaunisteluja sillä perusteella että joku 1830-luvun teoria ei tunnista nykyhetken monitasoisuutta.

Tilanne elää, maailma elää. Teorioita luodaan sitten myöhemmin.